meistä

Kuka minä olen?

Meistä useimmilla on aprillipäivisin tapana tehdä pieniä kepposia sekä sanoa kaikenlaista tyhmää ja hassua… mutta minä silti en arvannut juuri tuon yhden ja ainoan hassuttelupäivän tulevan olemaan käännekohta minun elämässäni…

Minun elämäni on ollut aiemmin melko yltäkylläistä; hienoja autoja, matkustamista ja kaikenlaista mistä nuoret ja vähän varttuneemmatkin vain unelmoivat…

Minä olen siis Mauno Nevalainen, eläkkeellä oleva 63-vuotias vanhempi liikkeenjohdon konsultti ja yrittäjä. Olen kouluttautunut pitkän kaavan mukaan kauppatieteiden maisteriksi, työskennellen samaan aikaan rahoittaakseni opintoni ja elämäni. Ilokseni olen saanut työskennellä monenlaisissa yrityksissä ja monenmoisissa tehtävissä – niin myynnin kuin hallinnon ja tietotekniikan tehtävissä sekä opettajana ja liikkeenjohdon konsulttina sekä yrittäjänä…

Minulla on neljä ihanaa lasta – kolme tytärtä ja yksi poika sekä kuusi upeaa lastenlasta…

Palataan sitten tuohon mainittuun pahuksen aprillipäivään reilut kahdeksan vuotta sitten. Olimme tulleet mummolasta kotiimme Tampereelle Vehmaisiin. Ensimmäinen mielikuva tuosta aprillipäivän jälkeisestä ajasta on, kun heräsin valtavaan päänsärkyyn, näin vaaleansinisiin tai -vihreisiin suoja-asuihin pukeutuneita hahmoja ympärilläni ja olin ihmeissäni – miksi minulla on nämä letkut ja piuhat, missä olen… mitä on tapahtunut… Minä olin kuin se kaikkien tuntema kuuluisa Hoo Moilanen…

Minulle kerrottiin tuolloin kaatuneeni jäisellä kotipihalla ja minut oli tuotu ambulanssilla sairaalaan – olin TAYS:n teho-osastolla tarkkailtavana vakavan päävamman takia. Minulle oli tullut kallonmurtuma, verenvuotoa sekä painetta aivoihin ja minua valmisteltiin mahdollisesti tarvittavaan leikkaukseen…

Ehkäpä suojelusenkelini tai onneni avulla minä selvisin kuitenkin ilman leikkausta ja pääsin muutaman päivän kuluttua pois teho-osastolta osastolle jatkotutkimuksiin ja sitten kotiin… kuntoutumaan… Minulla ei ole montakaan muistikuvaa ensimmäisestä vuodestani tuon tapaturman jälkeen… Yksi muistikuva on ajolupani – lääkäri oli kyllä kertonut minulle, etten saa ajaa autoa ainakaan puoleen vuoteen vakavan päävamman takia, mutta lähimuistini ei rekisteröinyt tuota ollenkaan. Niinpä minä ajelin autolla vanhaan malliin ja sain perheenjäseniltäni kriittisiä herjoja ajonopeudestani ja jarrutuksistani… Lopulta usean kuukauden kuluttua keskustelin lääkärini kanssa ja hän kehotti lukemaan lääkärintodistuksen… No minä ajattelin; Hupsista – tällaistako tämä minun elämä on jatkossa?

Tuohon aikaan minulla oli voimakkaita särkyjä, tasapainoon, vireystilaan, muistiin ja keskittymiseen sekä tunto-, maku- ja hajuaistiin, näläntunteeseen ja puhumiseen liittyviä ongelmia… väärien sanojen tullessa puheeseeni…

Minä kun olen tällainen itsepäinen jääräpää – enkä uskonut millään, ettei minusta olisi koskaan enää töihin…  niinpä en luovuttanut työhön paluun suhteen – ainoastaan minä en vain hyväksynyt vammautumistani ja taistelin diagnoosia ja näitä oireita vastaan…

Ensimmäinen asia oli omat elintapani! Tiesin, että elintavoilla on ihmisen kokonaishyvinvointiin melko suuri merkitys.

Minä löysin elintavoistani heti sopivia ratkaisuja – esim. säännöllinen ruokailu, uni ja liikkuminen piti minut virkeänä, hyvinvoivana ja mieleni stressittömänä. Tästä oli apua myös lähimuistiin liittyviin ongelmiin. Apuna käytin myös tietotekniikkaa, puhelinta, automaattisia muistutuksia, perinteisiä muistilappuja, perheenjäsenten ja ystävien auttamishalua sekä muistia ja tarkkaavaisuutta kehittäviä pelejä.

Seuraava askel oli seuranta… – tein merkintöjä omista elintavoistani, syömisestä, nukkumisesta, liikkumisesta, vireystilasta ja muistiin liittyvistä ongelmista päiväkirjaan.

Vihkoon kirjoitettua tietoa oli haasteellista analysoida, joten siirsin tiedot Exceliin, jossa kerätty tieto oli helpompi ryhmitellä ja analysoida. Jaoin kerättyä tietoa minua hoitavien ja kuntouttamiseen osallistuvien tahojen kanssa.

Jotta elämäni aivovammaisena ja perheen muiden jäsenten elämä aivovammaisen ihmisen kanssa ei olisi niin yksinkertaista ja helppoa, niin minun elämässäni aiemmin olleet ongelmat provosoituivat. Minun ex-vaimoni alkoholiongelma pahentui jokapäiväiseksi juomiseksi. Aivovammani vuoksi minun pinnani oli lyhyt – kiihdyin nopeammin 0-100, kuin murrosikäinen… joten meille tuli hirveitä riitoja alkoholinkäytöstä. Tämä kaikki alkoi vaikuttaa lasten koulunkäyntiin sekä meidän kaikkien elämään. Puhuin asiasta neurologian osaston psykologille ja hän neuvoi minua ratkaisemaan sen, mikä olisi parasta minulle ja lapsilleni.

Niinpä minä löysin ratkaisun – etsin meille uuden asunnon ja muutin lasteni kanssa sinne. Huomasin heti myös yksinhuoltajuuden olevan kuntouttavaa toimintaa.

Niin ja jotta tässä ei ollut vielä tarpeeksi vastoinkäymisiä – myöskin reilussa 20 vuodessa rakentamani minuun henkilöitynyt yritysrypäs koki kovia työkyvyttömyyteni takia ja päätyi lopulta selvitystilaan. Voin kertoa teille, että yltäkylläisestä, työteliäästä sekä taloudellisesti turvallisesta elämästä putoaminen tyhjän päälle tuntuu tosi pahalta ja masentavalta.

Olin lähes koko työurani ajan ansainnut elantoni puhumalla ja esiintymällä ihmisille. Yhtäkkiä en sitten pystynytkään tuottamaan spontaanisti puhetta, enkä muistamaan asioita.

Tästä esimerkkinä poikani mennessään naimisiin otin haasteeksi puheen pitämisen hänen suurena päivänään.

Minulta meni puheen kirjoittamiseen viisi päivää, harjoitteluun pari viikkoa ja kun pidin puheen, niin minun piti välillä istua – niin rankkaa se oli. Moni tuttu ihmetteli, miten aikaisemmin niin sujuvasanainen mies on nyt varsinainen tönkkö. En myöskään osaa enää pitää tunteitani kurissa samalla tavalla kuin ennen.

Kolmen vuoden kuluttua tuosta aprillipäivästä minä pääsin työkokeiluun.

Siitä ei valitettavasti tullut mitään. Yhden ihmisen kanssa jaksoin jutella, mutta jos juttukumppaneita oli useampi, keskittymiseni hävisi täysin ja vireystilani putosi. Minä sinnittelin työkokeilun loppuun, mutta en ongelmitta. Simahdin kesken päivän, päätäni alkoi särkeä ja muistini pätki aivan älyttömästi. Ongelmat jatkuivat työpäivän jälkeenkin kotona.

Tavatessani ystäviäni ja entisiä asiakkaita keskustelin usein heidän kanssaan omasta tilanteestani… Erään kerran yksi ystävistäni sanoi minulle – Kuule Mauno, tuolla hautausmaalla on paljon niitä korvaamattomia kavereita… joten älä ole yksi heistä…

Minun oli lopulta myönnettävä, että töihin paluu ei enää ole realistinen vaihtoehto. Tällaisessa tilanteessa minun positiivinen elämänasenteeni sekä mottoni ”vastoinkäymiset ovat aina uusia mahdollisuuksia…” joutuivat todella koetukselle.

Mielestäni ensimmäinen askel uudenlaiseen elämään on hyväksyä oma sairaus ja minun tapauksessani tämän aivovamman olemassaolo ja sen seuraukset. Hyväksyminen oli minulle se ensimmäinen askel sopeutumiseni tiellä.

Nykyään minä ajattelen, että minulla oli entisessä elämässäni kaikki liiankin hyvin. Oli hyvä koulutus, mielenkiintoinen työ, perhe ja maallista mammonaa vaikka muille jakaa. Monen muun tavoin ihailin rahaa, menestystä, materiaa ja nopeita autoja.

Tänä päivänä – reilun kahdeksan vuoden jälkeen minä olen muuttunut mies –elämänasenteeni on edelleen positiivinen, jaan aikaani ja hyvää mieltä muille kanssaihmisille. Kokemukseni ovat antaneet uudenlaista perspektiiviä elämääni – nykyään aiemmin ihailemani asiat eivät merkitse minulle mitään…

Haluan vielä lopuksi todeta sen, että mielestäni ratkaisevaa ei ole se montako kertaa kaatuu, vaan se, montako kertaa nousee ylös!

Ota yhteyttä!

Lähetä sähköpostia:

asiakaspalvelu@aivovamma.fi

Ota meihin yhteyttä:

Yhteystiedot