Maunon tarina

Meillä kaikilla on tapana tehdä aprillipäivänä pieniä kepposia ja nauraa hassuille jutuille. En kuitenkaan koskaan olisi uskonut, että juuri tuo yksi kevätpäivä tulisi olemaan koko elämäni suurin ja pysyvin käännekohta.

Ennen tuota päivää elämäni oli monella mittarilla yltäkylläistä ja vauhdikasta – täynnä hienoja autoja, matkoja ja saavutuksia, joista monet unelmoivat. Olen Mauno Nevalainen, 68-vuotias savo-karjalainen yrittäjä ja vanhempi liikkeenjohdon konsultti. Kouluttauduin pitkän kaavan mukaan kauppatieteiden maisteriksi ja tein aina töitä opintojeni ohessa. Vuosikymmenten aikana sain toimia monipuolisissa ja vastuullisissa tehtävissä aina myynnistä ja hallinnosta tietotekniikkaan, opettamiseen ja konsultointiin. Elämäni suurinta ylpeyttä ovat neljä ihanaa lastani ja seitsemän upeaa lastenlastani sekä ihana ”bonustyttäreni”. Sitten koitti se kohtalokas aprillipäivä reilut kahdeksan vuotta ja maailmani muuttui totaalisesti…

Kun maailma pysähtyi kotipihalle

Olimme palanneet mummolamatkalta kotiimme Tampereen Vehmaisiin. Ensimmäinen kirkas muistikuvani tuon päivän jälkeen on herääminen sairaalassa valtavaan päänsärkyyn. Ympärilläni hääri vaaleansinisiin suoja-asuihin pukeutuneita hahmoja, ja olin täysin hämmentynyt: Miksi minussa on letkuja ja piuhoja? Missä minä olen? Mitä on tapahtunut? Olin kuin se kuuluisa Hoo Moilanen.

Minulle kerrottiin, että olin kaatunut jäisellä kotipihalla. Ambulanssi oli tuonut minut suoraan TAYS:n teho-osastolle vakavan päävamman vuoksi. Diagnoosina oli kallonmurtuma, aivoverenvuoto ja vaarallinen aivopaine. Minua valmisteltiin hätäleikkaukseen.

Pelko oli valtava. Onnekseni ja kenties suojelusenkelini ansiosta selvisin lopulta ilman leikkausta, ja pääsin muutaman päivän kuluttua osaston kautta kotiin kuntoutumaan. Ensimmäisestä vuodesta minulla on vain vähän muistikuvia. Lähimuistini oli niin hauras, ettei se rekisteröinyt edes lääkärin määräämää puolen vuoden ajokieltoa. Ajelin autolla autuaan tietämättömänä siitä, että kykyni hahmottaa etäisyyksiä, nopeuksia tai jarrutusmatkoja oli pyyhkiytynyt pois – kunnes perheenjäsenten huoli ja lääkärintodistuksen uudelleen lukeminen pysäyttivät minut: Hupsista. Tällaistako minun elämäni tulee nyt olemaan?

Taistelu diagnoosia vastaan ja oman menetelmän synty

Asiantuntijataustani vuoksi luotin ja luotan edelleen vahvasti suomalaiseen terveydenhuoltoon. Sain erinomaista hoitoa ja valtavasti tietoa aivovammoista. Arki oli silti rankkaa: kärsin voimakkaista säryistä, tasapaino- ja muistihäiriöistä, väsymyksestä sekä tunto-, maku- ja hajuaistin muutoksista. Puheeseeni eksyi vääriä sanoja.

Savo-karjalaisella itsepäisyydellä kieltäydyin kuitenkin uskomasta, etten enää palaisi töihin. En aluksi hyväksynyt vammautumistani, vaan taistelin oireita vastaan. Kun ymmärsin, että taistelun sijaan tarvitsen strategian, aloin toimia.

Valjastin entisen konsultin aivoni käyttööni ja tein elämäntaparemontin. Säännöllinen ruokailu, laadukas uni ja liikkuminen pitivät mielen stressittömänä, mikä tuki myös lähimuistia. Otin avukseni teknologian: digitaaliset muistutukset, automaatiot ja muistipelit – unohtamatta perinteisiä muistilappuja sekä perheen tukea.

Koska pelkkä tekeminen ei riittänyt, aloin seurata edistymistäni. Kirjasin ylös kaiken: unet, syömisen, vireystilan ja muistiongelmat. Kun ruutupaperi kävi liian työlääksi analysoida, siirsin datan Exceliin. Tämän jäsennellyn tiedon avulla pystyin kommunikoimaan kuntouttajieni ja lääkäreideni kanssa aivan uudella tasolla.

Kun kaikki kaatuu kerralla

Elämällä oli kuitenkin vielä haasteita varastossa. Kun oma jaksamiseni oli koitoksella, perheemme muut kriisit kärjistyivät. Ex-vaimoni pitkäaikainen alkoholiongelma syveni ja aivovamman vuoksi omat hermoratani oli herkillä – kiihdyin nollasta sataan nopeammin kuin teini-ikäinen. Ristiriidat alkoivat varjostaa lasten elämää ja koulunkäyntiä. Psykologin viisaasta neuvosta tein raskaan, mutta välttämättömän päätöksen: otin lapset mukaani ja muutimme omaan kotiin. Huomasin nopeasti, että arjen pyörittäminen yksinhuoltajana oli parasta mahdollista käytännön kuntoutusta.

Samaan aikaan yli 20 vuotta rakentamani, minuun henkilöitynyt yritystoimintani koki kovan kolauksen pitkän työkyvyttömyyteni vuoksi ja päätyi lopulta selvitystilaan. Taloudellisesti turvatusta ja menestyksekkäästä elämästä putoaminen tyhjän päälle oli henkisesti äärimmäisen raskasta.

Mies, joka oli ansainnut elantonsa puhumalla ja esiintymällä, ei yhtäkkiä löytänyt sanoja, eikä kyennyt tuottamaan spontaanisti puhetta. Kun poikani meni naimisiin, otin kunnia-asiakseni pitää hänelle puheen. Kirjoitin sitä viisi päivää ja harjoittelin kaksi viikkoa. Juhlapäivänä jouduin istumaan kesken puheen, koska se otti niin koville. Moni tuttava ihmetteli, miten ennen niin sujuvasanaisesta miehestä oli tullut ”tönkkö”. Myös tunteiden säätely oli muuttunut – kyyneleet tulivat pintaan helpommin kuin koskaan ennen.

Uusi suunta ja korvaamaton oppi

Kolme vuotta onnettomuuden jälkeen kokeilin paluuta työelämään. Työkokeilu oli kuitenkin pysäyttävä oppitunti: aivoni eivät enää kestäneet useamman ihmisen yhtäaikaista hälyä tai sosiaalista painetta. Sinnittelin kokeilun loppuun asti, mutta hinta oli kova. Eräänä iltana tullessani suihkusta tyttäreni pyysi minua katsomaan peiliin. Olin muistanut vaahdottaa shampoon hiuksiini, mutta unohtanut kokonaan huuhdella sen pois.

Hakeuduin vielä toiseen työkokeiluun, jossa kanavoin energiani aivovamman kuntoutukseen sopivien menetelmien ja sovelluksen kehittämiseen. Samoihin aikoihin tapasin vanhan ystäväni, joka sanoi minulle sanat, jotka jäivät ikuisesti mieleeni: ”Kuule Mauno, tuolla hautausmaalla on paljon korvaamattomia kavereita… Älä ole yksi heistä.”

Se oli juuri se hetki, jolloin hyväksyin realiteetit. Töihin paluu vanhassa muodossa ei ollut mahdollista.

Tänään: Vastoinkäymisistä voimavaraksi

Olen kiitollinen jääräpäisyydestäni ja itsekuristani. Niiden ansiosta olen kuntouttanut itseni parhaaseen mahdolliseen kuntoon. Vaikka säänvaihtelut tuovat edelleen rajuja särkyjä ja väsymys sekä aistipuutokset ovat osa arkeani, positiivinen elämänasenteeni on voittanut.

Minun mottoni on aina ollut: ”Vastoinkäymiset ovat uusia mahdollisuuksia.” Se joutui historian kovimpaan testiin, mutta piti pintansa. Ensimmäinen askel uuteen elämään oli oman tilanteen ja sairauden rehellinen hyväksyminen. Vasta kun hyväksyy sen missä on, voi alkaa rakentaa jotain uutta.

Tänään minä ajattelen, että minulla on uusi tehtävä: auttaa ja inspiroida muita saman kokeneita löytämään omat työkalunsa arjesta selviytymiseen. Elämän tarkoitus on tosiaankin pärjätä ensisijaisesti itsensä kanssa – ja kun siinä onnistuu, voi olla valona muille.

Uusi arvomaailma ja todellinen menestys

Nykyään ajattelen, että entisessä elämässäni asiat olivat kenties liiankin hyvin. Minulla oli hyvä koulutus, mielenkiintoinen urapolku, perhe ja maallista mammonaa vaikka muille jakaa. Monen muun tavoin ihailin rahaa, ulkoista menestystä, materiaa ja nopeita autoja.

Tänä päivänä – reilun kolmentoista vuoden jälkeen – olen muuttunut mies. Elämänasenteeni on yhä yhtä positiivinen kuin ennenkin, mutta suuntaan energiani eri tavalla: haluan jakaa aikaani ja hyvää mieltä muille kanssaihmisille. Kokemukseni ovat antaneet elämääni aivan uudenlaisen perspektiivin. Muut asiat kuin raha, asema tai materia ovat nykyään elämäni suola ja todellinen sisältö.

Haluan vielä lopuksi jättää teille ajatuksen, joka on kantanut minua pimeimpienkin hetkien läpi:

Ratkaisevaa elämässä ei ole se, montako kertaa kaatuu – vaan se, montako kertaa nousee ylös.